— "Maksimushka, toveri, ystävä!" huudahti hän. "Sinäkö siellä?"
Minä katsahdin taakseni. Talonpoikain joukosta erosi todellakin Maksimka, kasakkipoika, ja astui eteenpäin, myhäillen ja hampaitaan irvistellen. Isäntä, satulantekijä, oli kaiketi päästänyt hänet kotiluvalle.
— "Kiipeä tänne, Maksimushka, sinä uskollinen palvelija!" jatkoi
Harlow. "Torjutaanpas yhdessä päältämme kaikki kehnot Tattarit ja
Litvan rosvot!"
Maksimka rupesi samassa nousemaan katolle, yhä myhäellen. Mutta hänet siepattiin kiinni ja vedettiin takaisin — taivas ties miksikä. Kenties muille varoitukseksi, sillä suurta apua ei hänestä Harlow'ille olisi ollut.
— "Vai niin!" virkkoi Harlow uhkaavalla äänellä ja tarttui jälleen orsiin. "No olkoon menneeksi!"
— "Vikenti Osipovitsh!" puhui Sletkin Kvitsinskille; "sallikaa minun ampua, enemmän noin vaan pelon vuoksi; pyssy on ladattu varpushauleilla!"
Mutta ei ennättänyt vielä Kvitsinski vastata hänelle, niin edellinen orsipari antoi perää vimmastuneen Harlow'in rautaisille käsille, kallistui, räsähti ja putosi maahan. Ja maahan sen perästä putosi Harlow'kin, voimatta enää pysyttäidä katolla. Raskaasti kumahti hän maahan. Kaikki säpsähtivät, huudahtivat…
Harlow makasi liikkumatta suullaan. Hänen selkäänsä oli iskenyt kurkihirren pää, joka oli pudonnut orsien mukana.
XXVIII.
Ihmiset riensivät Harlow'in luokse, vierittivät kurkihirren hänen päältään ja käänsivät hänet seljälleen. Kasvot olivat hengettömät, suupielissä näkyi verta. Hän ei hengittänyt.