Samassa ilmaantui Kvitsinski portille seurueineen kolmilla rattailla. Väsyneet hevoset korskahtelivat ja miehet hypähtelivät yksi toisensa perästä maahan.
— "Ho-hoo!" huusi Harlow täyttä kulkkua. "Armeija … katsos armeijaa! Kokonaisen armeijan panevat minua vastaan. Hyvä juttu! Sen minä vaan sanon jo edeltäpäin: että ken vaan tykkää tulla tänne, sen minä samassa päästän sääret pystyssä alas. Minä olen ankara isäntä — enkä suvaitse vieraita sopimattomaan aikaan! Muistakaa se!"
Hän tarttui molemmin käsin etummaiseen orsi pariin ja alkoi huimasti heilutella niitä. Riippuen niissä kiinni, näkyi hän vetävän niitä perässään, laulaen työmiesten tapaan: "Hei juu junttanupoo!"
Sletkin riensi Kvitsinskin luokse ja rupesi valittamaan ja vaikeroimaan.
— "Älkää häiritkö minua!" vastasi toinen ja ryhtyi toimeenpanemaan aikomaansa sotavehkettä. Itse astui hän rakennuksen edustalle ja, vetääkseen pois Harlow'in huomiota toisaalta, rupesi hänelle puhumaan, kuinka muka Harlow tekee semmoista, mikä ei sovellu aatelismiehelle.
— "Heijuu, junttanupoo!" lauloi Harlow.
Kvitsinski selitti edelleen, kuinka Natalia Niholajewna on närkästynyt häneen eikä olisi häneltä odottanut tuollaista.
— "Hei-juu, junttanupoo!" lauleli vaan Harlow.
Tällä välin oli Kvitsinski lähettänyt neljä kaikkein vahvinta ja rohkeinta tallirenkiä toiselle puolelle taloa, käskien heidän sieltä kautta kiivetä katolle. Tämä sotatuuma ei kumminkaan jäänyt Harlow'ilta huomaamatta. Hän heitti äkkiä orret sikseen ja juoksi toiselle puolen kattoa. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä että kaksi renkiä, jotka jo olivat ennättäneet kiivetä ullakolle, samassa laskivat alas vesitorvea myöten, pihalla olevain poikanulikkain suureksi iloksi ja riemuksi. Harlow pui heille nyrkkiään ja palasi jälleen etupuolelle, tarttui jälleen orsiin ja rupesi niitä heiluttamaan junttapoata.
Äkkiä hän pysähtyi kuin koira, lintua vainuten.