— "Heitä jo valtaan, isä!" puheli Eulampia, ja hänen äänensä soi niin ihmeellisen lempeästi "Älä muistele entisiä. Tulehan toki alas; tule kamariini, käy pehmeälle vuoteelleni. Minä kuivaan sinut, minä lämmitän sinut; minä sidon haavasi; katsos kuinka kätesi ovat veriset. Saat elää luonani huolitta ja murheitta; saat syödä makeasti, maata vielä makeammin. Syypäät olemme. Se on totta. Ylpeiksi yllyimme, pahoin teimme. Anna anteeksi!"
Harlow pyöritti päätään.
— "Maalaile sinä vaan! En usko minä teitä. Uskon te juuri minussa olette kuolettaneet. Kaikki olette kuolettaneet. Minä olin kotka ja te teitte minusta maan matosen… Ja nytkö matokin olisi rikki poljettava! Ei sentään! Minä rakastin sinua, sen tiedät; mutta nyt sinä et enää ole tytär minulle, enkä minä isä sinulle. Minä olen mennyttä miestä. Älä häiritse! Ja sinä!" kiljasi Harlow äkkiä Sletkinille; "ammu sinä, pelkuri, surkea sankari! Mitästä aina tähtäilet vaan? Vai muistatko lain, joka sanoo: jos lahjan saanut tekee murhayrityksen lahjan antajaa vastaan", puhui Harlow, pannen painon joka sanalle, "niin olkoon antajalla valta vaatia kaikki takaisin. Ha-ha-ha! Älä huoli yhtään lainoppinut. En minä vaadi takaisin — itse minä teen lopun kaikesta … He-lei!"
— "Isä!" rukoili Eulampia viimeisen kerran.
— "Vaiti!"
— "Martin Petrovitsh! veli hyvä, olkaa jalomielinen, antakaa anteeksi!" änkytti Souvenir.
— "Isä kulta!"
— "Vaiti, pentu!" kiljasi Harlow.
Souvenir'iin hän ei katsonutkaan, sylkäsihän vaan hänen puoleensa.