— "Kas, terve, terve, tytär armas!" pauhasi Harlow katolta. "Terve,
Eulampia Martinowna! Kuinkas sinä voit ja jaksat ystäväsi kanssa?…
Makeastiko yhä suudellaan ja hyväillään?"
— "Isä!" lausui Eulampia heleällä äänellään.
— "Mitä, tytär?" vastasi Harlow ja tuli aivan seinän ääreen. Hänen kasvoillaan ilmaantui, mikäli minä osasin eroittaa outo nauru — kirkas, iloton, ja juuri siitä syystä kummallisen kamala, paha nauru… Monta vuotta sen jälkeen näin samanlaisen naurun, erään kuolemaan tuomitun kasvoilla.
— "Herkeä jo, isä", lausui Eulampia. "Me olemme pahoin tehneet. Me annamme sinulle kaikki takaisin. Tule alas!"
— "Mitäs sinä tässä rupeat meidän puolestamme isännöimään?" puuttui
Sletkin puheesen.
Eulampia rypisti entistä tiheämmiksi kulmakarvansa.
— "Minä annan sinulle takaisin oman osani, — annan kaikki tyyni.
Lakkaa, isä — jo! Anna meille anteeksi. Anna minulle anteeksi."
Harlow naurahteli vaan.
— "Myöhään tulit, kultaseni", puhui hän ja jok'ainoa sana kumisi kuin vaski. "Myöhään liikahti sun kivinen sydämmesi. Alas mäkeä sitä lähdettiin, — nyt et pidätä enää. Äläkä sinä minuun katso! Minä olen mennyttä miestä! Katsele sinä paremmin tuota Wolodkaasi: mistä lienee löytynytkään tuo sorea poika! Ja katsele sinä kyykäärmettä tuolla, sisartasi; näetkös kuinka hänen ketunnenänsä pistää ulos akkunasta, näetkös kuinka hän armasta miestään usuttelee! E-hei, hyvä herrasväki! Katottomaksi tahdoitte tehdä minut — ja siksi en jätä minä teille hirttä hirren päälle. Omilla käsilläni nää olen pannut, omillani ne irtikin kiskon, — niin, pelkillä käsillä! Näettenkös, en kirvestäkään ottanut."
Hän sylkäsi kouriinsa ja tarttui jälleen seinähirsiin.