— Lukiko hän minun kirjelappuni?
— Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.
"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat.
— Noh, mene, — sanoin Eliseylle.
Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.
— Teidän luoksenne… — alkoi hän: — tuli muuan neitonen.
— Mikä neitonen. Elisey vaikeni.
— Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?
— Ei… Mitä sitten?
— Hän, kun oli Novgorodissa, — jatkoi Elisey kosketellen ovenpieltä?: — oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla. Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."
— Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta… kuka hän on?