— Eikö saa mennä sisälle?
— Ei saa. Menkää.
— No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?
— Miksei? voipi. Aina voipi… Mutta menkää nyt jo.
— Entä tuo neekeri? — kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.
— Mikä neekeri? — kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin voitte tulla ja puhua isännän kanssa.
Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti, tällä kertaa narahtamatta.
Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta — mutta samalla, kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, — ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa…
Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?… Kertoisinko kaikki äidille — vai pitäisinkö ikuisesti salassa muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.