Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja — ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa, jotain pitkulaista, pyöreätä… Aloin katsella… Joku tumma esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin…

Kiven luokse oli enää kolmekymmentä askelta…

Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis; varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin vielä lähemmäksi.

Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä. Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet tuntemattomat voimat — että olin niiden vaikutuksen alainen — ja muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa — ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.

XV.

Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa. Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät; kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat; puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan, josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt tehtävänsä… hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies, joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä — minun isäni — niin! — minun isäni — siinähän ei ollut mitään epäilystä — makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea… ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt — ja ajatellessani sitä mitä oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, — josta jo olen puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa… ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen… sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä, katselin ja odotin… eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda, eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? — Eivät! Kaikki on liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois — ei ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla… hän yksin — minä — ja etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin, elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla… siinä kaikki! Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle, että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan — mitäpä se enää hyödyttäisi! — niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi viedyksi ihmisasuntoon… Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen — olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan… Minä juoksin syrjään, vilkasin vielä kerran… Jotain hohtavaa pisti silmääni: se pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä… Tunsin äitini kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään ruumista, kumartumaan… muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen, muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta…

Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä, — ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.

XVI.

Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki, lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni, hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella, — hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki… Hän kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili mielenliikutuksesta yhä valtavammin — hänen silmiinsä tuli eloa ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti, hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme heti sinne".

— Mihin, äiti?