— Sinne, missä hän makaa… Minä tahdon nähdä hänet… minä tahdon saada tietää… minä saan tietää.
Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä — ja me läksimme.
XVII.
Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; — se tyyntyy tyyntymistään — mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi — kas tuolla ruohikko. — Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon maassa makaavan olennon — mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi; tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta, liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella hiedalla. Lähenemme kiveä… ruumista ei ole missään — ainoastaan siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä, missä kädet ja jalatkin olivat olleet… Yltympärillä oli hiekka tallattua, — ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat hietikon yli — häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä. Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.
— Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, — kuiskasi äitini.
Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen huomannut ja vienyt pois. — Oli saatava selville, kuka sen oli tehnyt?
Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.
XVIII.
Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus. Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin. Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja — mutta turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään oli tuotu hukkuneen ruumis — riensin heti sinne, mutta hänet oli jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan. Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille minun poissa ollessani… mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä poistui enää palaamatta.
Siten hävisivät isäni… minun isäni… jäljet; niin katosi hän teille tietymättömille mykkään pimeyteen. — Äidin kanssa emme enää milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"… eikä puhunut ajatusta loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! — En enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia, alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa, jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään — ja minä itken sulkien silmäni — enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä ihminenkö valittaa — vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi — minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.