Juutalainen.
… Kertokaapa meille jotain, eversti, sanoimme vihdoin Nikolai
Ilitshille.
Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin. Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit", suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava äänensä — kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.
— No, kuulkaa, — alkoi hän. — Kerron tapauksen vuodelta 13, Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E—n kyrasierirykmentissä ja olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään, ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa. Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja siitä, että… no, ymmärrätte… mutta silloinpa sattui jotakin. Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana, hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon, väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi, kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, — alinomaa hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.
Hän seisoi edessäni ja alkoi unisesti kumarrella.
— No, mitä tahdot? — kysyin viimein häneltä.
— Ka, noin, tulin kuulemaan, enkö voisi heidän jalosukuisuudelleen jotain toimittaa…
— En tarvitse sinua; mene tiehesi.
— Kuinka vain määräätte, kuinka vaan suvaitsette… Arvelin vaan, että, ehkä, jotain voisin…
— Olen saanut sinusta tarpeekseni; mene, sanon minä.