— Sellainen kaunotar, teidän jalosukuisuutenne, sellainen!… — Girshel sulki taaskin silmänsä ja venytti huulensa merkitsevästi suppuun. — Teidän jalosukuisuutenne, sallikaa… niin kuulette itse… mitä nyt puhun, sen huomaatte kuulemisen arvoiseksi? te ette usko… mutta sallikaa minun näyttää… se vasta olisi, voi sentään!
Vaikenin ja katsoin juutalaiseen.
— No, niin hyvä; no, vot, hyvä; no, vot, näytän teille… — Girshel naurahti ja löi kevyesti olkaani, mutta sitten kavahti syrjään, kuin jos olisi polttanut sormensa.
— Kuinka arvelette, herra, saanko käsirahaa?
— Sinä vaan petät minut, näytät jotain variksenpelättiä?
— Ai, ai, mitä puhutte? — jokelsi juutalainen aivan haltioissaan, heilutellen käsiään. — Ei mitenkään! Te… herrani, käskette silloin antaa minulle viisisataa… lisäsi hän nopeasti… Niin, te käskette…
Samassa muuan tovereistani kohotti teltan laitaa ja kutsui minua.
Nousin ja heitin juutalaiselle kultarahan.
— Illalla, illalla, — jupisi hän jälkeeni.
Tunnustan teille, herrat, että odotin iltaa jotenkin kärsimättömänä. Juuri samana päivänä ranskalaiset hyökkäsivät esiin; meidän rykmenttimme kävi taistelemaan. Tuli ilta, istuimme tulien ympärillä… sotamiehet keittivät huttua. - Alettiin pakista. Olin levittänyt viitan alleni, join teetä ja kuuntelin toverien juttuja. Ehdoittivat korttipeliä, minä kieltäysin. Olin kuohuksissa. Vähitellen upseerit hajaantuivat telttoihinsa; tulet alkoivat sammua; sotilaatkin menivät mikä minnekin, tahi nukahtivat paikalleen; kaikki hiljeni. En noussut paikaltani. Palvelijani istui valkean ääressä ja, kuten sanotaan, "onki kaloja". — Ajoin hänet pois. Pian koko leiri vaikeni. Tapahtui vahdinmuutos. Sotilaat vaihtuivat. Makasin yhä jotain odotellen. Tähdet syttyivät tuikkimaan. Tuli yö. Tuijotin kauan sammuvaan tuleen… Kunnes viimein liekki vaipui tuhkaan… "Petti kuin pettikin minut kirottu juutalainen", ajattelin harmistuneena, ja aijoin nousta.
— Teidän jalosukuisuutenne… — kuulin äänen korvani juuresta lepertelevän.