Vilkasin: Girshel. Hän oli kalpea, änkytti ja jokelsi arkana.
— Olkaa hyvä, tulkaa telttaanne.
Nousin ja lähenin häntä. Hän nousi ja alkoi varovasti astua lyhyttynkäistä, kosteaa ruohoa. Näin syrjässäpäin liikkumattoman, viittaan kiedotun olennon. Juutalainen heilautti hänelle kättään — hän tuli hänen luoksensa. Hän kuiskasi jotain salaperäisen olennon korvaan, kääntyi sitten minun puoleeni, nyökytti päätään muutaman kerran, ja sitten menimme kolmen telttaan. Naurettavaa tosiaan: henkeäni aivan ahdisti.
— Katsokaas teidän jalosukuisuutenne, — kuiskasi juutalainen väkinäisesti: katsokaas. Hän vähän pelkää nyt, hän pelkää; mutta olen sanonut, että te olette hyvä ihminen, mainio kerrassaan… Mutta sinä älä pelkää, älä pelkää, — jatkoi hän: älä pelkää…
Vaippaan kääriytynyt olento ei liikahtanut. Olin itse julmasti hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa. Girshelkin hoippui sinne tänne, ja väänteli levottomana käsiään.
— Kuitenkin, — sanoin minä hänelle, — mene sinä ulos.
Girshel totteli vastahakoisesti.
Menin salaperäisen olennon luokse ja otin hänen silmiltään tumman vaipan. Danzigista hohti öinen valo: sen punertavassa heikossa heijastuksessa, joka oli kuin kaukaisen tulipalon loimua näin nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot. Hänen kauneutensa hämmästytti minua. Seisoin hänen edessään ja katselin häntä äänettömänä. Hän ei nostanut silmiään. Kevyt kohina pakoitti minut katsomaan taakseni. Girshel varovaisesti pisti esiin päänsä teltan takaa. Närkästyneenä viittasin hänelle kädelläni… Hän katosi.
— Mikä on nimesi, — sanoin vihdoinkin.
— Saara, — vastasi hän ja samassa välähtivät pimeässä hänen suuret loistavat silmänsä ja pienet tasaiset hampaansa hohtivat valkeina.