— Mitä sinä pelkäät?
— Pelkään.
— Joutavia, kainostelua…
— Ei, eipä niinkään.
Hän katsoi minuun arasti, painoi päänsä kallelleen, ja pani kätensä ristiin. Jätin hänet rauhaan.
— Jos tahdot… niin — sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen ja asetti kätensä huulieni eteen. Minä en aivan mielelläni suudellut sitä. Saara taaskin nauroi.
Olin tukahtumaisillani vereni kuohuun. Olin vihainen itselleni enkä tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin ajattelin itsekseni mikä hullu olenkaan!
Käännyin taaskin hänen puoleensa.
— Saara, kuule, olen rakastunut sinuun.
— Tiedän.