— Tiedätkö? Etkö suutu? Ehkä itsekin rakastat minua?
Saara nyökkäsi.
— Ei, vastaa minulle niinkuin tulee.
— Mutta näyttäkääpäs, kun katson teitä — sanoi hän.
Painoin pääni hänen luokseen. Saara laski kätensä olkapäälleni, alkoi katsella tarkoin kasvojani, rypisti silmäkulmiaan, hymyili… Minä en kestänyt enää, vaan suutelin häntä äkkiä poskelle. Hän hypähti ylös ja oli samassa teltan ovella.
— No, mikä villi oletkaan!
— Hän vaikeni, liikahtamatta paikaltaan.
— Tule luokseni.
— Ei herra, hyvästi. Toisen kerran. Girshelin kähärätukkainen pää sukelsi taaskin esiin, hän sanoi tytölle pari sanaa ja tyttö viisti ulos liukkaana kuin käärme.
Minä juoksin teltasta hänen jälkeensä näkemättä kuitenkaan häntä ja
Girshelkin oli kadonnut.