— Ai, ai, herra upseeri, millainen olette, puhui Girshel moittien, mutta hymyili edelleenkin. — Tyttö on vaatimaton, nuori… Te säikytitte hänet, tosiaan säikytitte.
— Kainous on hyvä! mutta rahat, miksi hän otti ne?
— No, miksi ei? Kun rahoja annetaan, niin ne myös otetaan.
— Kuule, Girshel: tulkoon tyttö uudelleen, en solvaise sinua… mutta sinä, ole hyvä, äläkä näytä minun teltassani tyhmää naamaasi, vaan jätä meidät rauhaan, kuuletko?
Girshelin silmät välähtivät.
— Mutta, mitä? miellyttääkö teitä?
— No niin.
— Kaunotar! sellaista kaunotarta ei ole missään. Annatteko rahoja?
— Ota, mutta kuule: lupaus on rahoja parempi. Tuo hänet, mutta korjaa luusi, saatan itse hänet kotiin.
— Aa, ei saa, ei saa, ei millään lailla, — kiiruhti juutalainen vastaamaan. — Ai, ai, ei saa, ei saa. Minä, jos suvaitsette, kuljen teltan ympärillä, teidän jalosukuisuutenne; mutta minä teidän jalosukuisuutenne, väistyn, jos suvaitsette, vähän etemmäksi… minä, teidän jalosukuisuutenne, olen valmis teitä palvelemaan, minä, suvaitkaa, väistyn… mikä siinä? minä väistyn.