— No, katso vaan… Tuo hänet tänne, kuuletko?
— Eikö ole kaunotar, herra upseeri, mutta? teidän jalosukuisuutenne?
Kaunotar, vai mitä?
Girshel kumarsi notkeasti ja katsoi minua silmiin.
— Kaunis.
— No, niin antakaa minulle vielä tukaatti…
Minä heitin hänelle tukaatin; me erosimme.
Päivä kului vihdoin lopulleen. Tuli yö. Istuin kauan teltassani. Ilma oli pilvinen ja pimeä. Kaupungissa kuului kello lyövän kaksi. Aloin jo sadatella juutalaista… samassa tuli Saara, yksin. Hypähdin pystyyn, syleilin häntä… kosketin huulillani hänen poskeansa… Se oli jääkylmä. Saatoin tuskin eroittaa hänen kasvojensa piirteitä… Hän kävi istumaan, minä asetuin hänen eteensä polvilleni, tartuin hänen käsiinsä, tavoitin hänen vartaloansa… Hän vaikeni liikahtamatta, ja yht'äkkiä hän alkoi kovasti, suonenvedontapaisesti itkeä. Koetin turhaan häntä rauhoittaa… Hän itki hillittömästi… Minä hyväilin häntä, kuivasin hänen kyyneleensä, hän ei enää vastustellut, ei vastannut kysymyksiini ja itki, — itki niin, että kyyneleet vuolaina virtoina valuivat. Sydämeni aivan kiertyi paikaltaan; nousin ja menin ulos teltasta. Girshel ilmestyi eteeni kuin maan alta.
— Girshel, — sanoin minä hänelle: — kas tässä sinulle luvatut rahat. Vie pois Saara.
Juutalainen riensi heti hänen luoksensa. Tyttö lakkasi itkemästä ja tarttui häneen.
— Anna anteeksi, Saara, — sanoin minä hänelle — Jumala olkoon kanssasi, hyvästi. Joskus tavataan, jonakin muuna aikana.