Girshel kumarsi ja vaikeni. Saara kumartui, otti käteni ja puristi sitä huuliaan vastaan; minä käännyin poispäin…
Viisi tai kuusi päivää, herraseni, ajattelin yhä juutalaisneitoani. Girsheliä ei kuulunut, eikä kukaan nähnyt häntä leirissä. Yöt nukuin huonosti: edessäni yhä väikkyivät mustat, säihkyvät silmät, pitkät silmäripset, minun huuliltani ei kadonnut hienon, viileän posken kosketus. Minut lähetettiin hevosen muonan hakuun kaukaiseen kylään. Annoin siellä sotamiesten kulkea talosta taloon, mutta itse jäin kadulle ja liikkumatta istuin satulassa odottaen. Mutta samassa nykäistiin minua jalasta…
— Jumalani, Saara!
Hän oli kalpea ja kauhistunut.
— Herra upseeri, herra… auttakaa, pelastakaa, sotamiehet meitä kiusaavat… Herra upseeri…
Hän tunsi minut ja punastui.
— Asutko täällä?
— Täällä.
— Missä?
Saara osoitti minulle pientä, vanhaa taloa. Minä kannustin hevostani ja ajoin täyttä laukkaa sinne. Talon pihalla rumannäköinen, hajahiuksinen juutalaisnainen yritti riistää pitkän kersanttini, Siljafkan käsistä kolmea kanaa ja ankkaa. Hän piteli saalistaan käsissään korkealla päänsä yläpuolella ja nauroi; kanat kaakottivat, ankka rääkkyi… Kaksi muuta kyrassieriä sälyttivät hevosensa heinillä, oljilla ja jauhomatoilla. Talosta kuului vähä venäläisiä huutoja ja rähinää… Minä huusin miehilleni ja käskin heidän jättämään juutalaiset rauhaan, kielsin mitään ottamasta heiltä. Sotamiehet tottelivat; kersantti istui koninsa selkään ja ajoi jälessäni kadulle.