— No mitä, — sanoin minä Saaralle: — oletko tyytyväinen minuun?
Hän katsoi minuun hymyillen. — Missä olet viettänyt tämän ajan? Hän loi silmänsä maahan. — Tulen huomenna luoksenne, — sanoi hän.
— Illallako?
— Ei, herra, aamulla.
— Katso vaan, ett'et petä minua.
— En… en petä.
Katselin häntä ahneesti. Päivällä hän oli vielä ihanampi. Muistan vielä hänen kasvojensa merenvahan pehmeän, himmeän hienon hipiän ja hänen mustan tukkansa sinervän välkkeen… Kumarruin ratsuni seljästä puristamaan hänen pientä kättänsä.
— Hyvästi, Saara… katso, tuletkos?
— Tulen.
Hän meni kotiinsa, minä komensin kersanttini seuraamaan itseäni osastonsa kanssa — ja nelistin pois.