Toisena päivänä nousin aikasin, pukeuduin ja menin ulos. Aamu oli ihana; aurinko oli juuri noussut ja kedolla kylpivät yrtit yöllisen kasteen helmeilevissä pisaroissa. Aivan lähelläni ammotti kuin ketoa uhaten mahtavan malmitykin musta kita. Katselin hajamielisenä ympärilleni… ja yht'äkkiä näin noin sadan askeleen päässä harmaaseen vaippaan kääriytyneen olennon. Tunsin sen Girsheliksi. Hän seisoi kauan liikkumatta samalla paikalla, juoksi sitten vähän syrjemmäksi, vilkasi kiireesti ja arasti ympärilleen… huudahti, istuutui, varovasti kurotti kaulansa pitkäksi ja alkoi taas tähystellä ja kuunnella. Näin aivan selvään kaikki hänen liikkeensä. Hän pisti käden poveensa, otti sieltä tukun papereita, lyijykynän, ja alkoi sitten kirjoittaa ja piirtää jotakin. Girshel pysähtyi alinomaa, kyyristyi kuin jänis, tähysteli tarkasti ympäristöä ja aivan kuin piirsi kuvaa leiristämme. Usein hän piilotti paperinsa, siristi silmiään, haisteli ilmaa ja yhä uudelleen ryhtyi työhön. Vihdoin juutalainen istui ruohoon, riisui kenkänsä, kätki siihen paperin; mutta hän ei ehtinyt oikaista itseään, ennenkuin yht'äkkiä, noin kymmenen askeleen päässä hänestä, vallituksen vieremän takaa ilmestyi kersantti Siljafkan viiksikäs pää ja sen jälessä kohosi muu ruumis koko kömpelössä pituudessaan. Juutalainen seisoi häneen selin. Siljafka lähestyi häntä ripeästi laskien raskaan kätensä hänen olalleen. Girshel aivan kuin lyyhistyi kokoon. Hän vapisi kuin lehti ja päästi tuskallisen, jänismäisen huudahduksen. Siljafka alkoi uhkaavasti puhutella häntä ja tarttui häntä kaulukseen. Minä en voinut kuulla heidän keskusteluaan, mutta juutalaisen levottomista liikkeistä ja rukoilevasta, ulisevasta äänestä päätin, kuinka asianlaita oli. Juutalainen heittäytyi pari kertaa kersantin jalkoihin, pisti kätensä taskuun, kiskoi sieltä esille kirjavan, repaleisen huivin, levitti sen eteensä ja etsi sen poimuista kultarahan… Siljafka otti tärkeänä antimen, mutta raahasi edelleenkin juutalaista kauluksesta. Juutalainen riuhtasihe irti ja heittäytyi syrjään; kersantti alkoi juosta hänen jälessään. Juutalainen pisteli aika vauhtia; hänen sinisukkaiset jalkansa välkähtelivät nopeassa juoksussa; mutta hän läkähtyi pian, lankesi istualleen, ja niin Siljafka korjasi hänet käsivarsilleen ja kantoi suoraapäätä leiriin. Minä nousin ja menin heitä vastaan.
— Ka, tässä! teidän jalosukuisuutenne, tuon teille vakoojan! Hiki valui virtanaan kookkaan vähävenäläisen päälaelta. — Koetahan vielä kiemurrella siinä, senkin paholainen! Ka, noin, kuristanko sinut, odotahan!
Onneton Girshel nojautui heikosti kyynärpäin Siljafkan rintaa vasten, sätkytti heikosti koipiaan… Silmät kääntyivät nurin tuskallisesta ponnistuksesta…
— Mitä tämä merkitsee? — kysyin Siljafkalta.
— Katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa ottaa kenkä hänen oikeasta jalastaan, — minä en ylety. — Hän piti yhä juutalaista käsissään.
Minä riisuin kengän, otin sen sisästä huolellisesti käärityn paperin, kiersin sen auki ja näin tarkan piirroksen leiristämme. Kedon kohdalle oli useaan paikkaan kirjoitettu hienolla käsialalla huomautuksia juutalaisten kielellä.
Sillä välin Siljafka nosti Girshelin jaloilleen.
Girshel avasi silmänsä, huomasi minut ja heittäytyi eteeni polvilleen.
Vaieten näytin hänelle paperin.
— Mitä tämä on?