— Tämä, — niin, herra upseeri. Tämä on minun, niin. — Hänen äänensä katkesi.
— Oletko vakooja?
Hän ei ymmärtänyt minua, mutisi sekavia sanoja ja vapisten tavoitteli jalkojani…
— Oletko vakooja?
— Ai! — huusi hän heikosti ja hänen päänsä tutisi. — Kuinka se olisi mahdollista? Minä en milloinkaan; en ensinkään. Ei ole mahdollista; ei ole. Minä olen valmis. Minä — kohta. Annan rahoja… maksan, — sopotti hän sulkien silmänsä.
Pieni myssy riippui takaraivolla; punainen tukka oli kylmästä hiestä takertunut niskaan, huulet sinertivät ja jännittyivät tuskallisesti, kulmakarvat rypistyivät kuin sairaalla, posket riippuivat pitkinä poimuina…
Sotilaat ympäröivät meitä. Minun oli ensin aikomukseni säikyttää Girsheliä kelpolailla, mutta käskin nyt Siljafkan vaieta. Asia oli nyt selvä, sen täytyi siis tulla päällikkökunnan tietoon.
— Vie hänet kenraalin luo, — sanoin minä kersantille.
— Herra upseeri, teidän jalosukuisuutenne! — huusi juutalainen epätoivoissaan: — minussa ei ole syytä; ei ole syytä… Käskekää päästää minut, käskekää…
— Kyllä hänen ylhäisyytensä tutkii, — puhui Siljafka. — Menkäämme.