— Teidän jalosukuisuutenne, — huusi juutalainen jälkeeni: — käskekää! armahtakaa!
Hänen huutonsa viilsi korvissani. Kiiruhdin kulkuani.
Meidän kenraalimme oli saksalaissyntyinen, rehellinen ja hyväluontoinen mies, mutta ankara muodollisuuksien noudattaja. Menin hänen pieneen, tilapäisesti rakennettuun taloonsa, ja tein lyhyesti selkoa käyntini syystä. Tunsin sotaiset säädökset kaikessa ankaruudessaan, enkä siitä syystä maininnut sanaa "vakoilija", vaan koetin esittää asian mitättömänä ja huomiota ansaitsemattomana tapahtumana. Mutta, Girshelin onnettomuudeksi, oli kenraalilla velvollisuuden noudattaminen ylempänä säälin tunteita.
— Te, nuori mies, — sanoi hän minulle: — olette kokematon. Sota-asioissa olette vielä kokemusta vailla. Asia, josta minulle olette tehneet raportin, on tärkeä, perin tärkeä… Mutta missä on mies, joka vangittiin? Se juutalainen? Missä hän on?
Menin ulos ja käskin tuoda juutalaisen. Juutalainen tuotiin. Onneton tuskin pysyi jaloillaan.
— No, — sanoi kenraali, — ja missä on piirustus, joka tavattiin tällä juutalaisella?
Minä ojensin hänelle paperin. Kenraali kiersi sen auki, väistyi taaksepäin, siristi silmiään, hänen muotonsa synkistyi.
— Tämä on me-er-kill-ll-istä… — sammalteli hän. — Kuka hänet vangitsi?
— Minä, teidän ylhäisyytenne! — tavasi Siljafka juhlallisesti.
— No! hyvä! hyvä!… No, poikaseni, mitä sanot puolustukseksesi?