Me vavahdimme kaikki. Kenraali vaikeni.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoin jälleen: — armahtakaa tätä onnetonta.
— Ei voi. Laki käskee, — vastasi kenraali lyhyesti, vältellen mielenkuohua: — muille varoitukseksi.
— Jumalan nimessä…
— Herra kornetti, olkaa hyvä, menkää toimeenne — sanoi kenraali ja osoitti käskien ovea.
Minä kumarsin ja menin. Mutta koska minulla ei sillä kertaa ollut tointa kerrassaan minkäänlaista, jäin seisomaan matkan päähän kenraalin talosta.
Parin minuutin kuluttua ilmestyi Girshel Siljafkan ja kolmen sotilaan seuraamana. Juutalaisparka oli sidottu ja saattoi vaivoin astua. Siljafka meni ohitseni leiriin ja palasi pian nuora mukanaan. Ankara säälintunne kuvastui hänen karkeista, rehellisistä kasvoistaan. Nähdessään nuoran, juutalainen heilautti käsiään, putosi istumaan ja alkoi valittaen itkeä. Sotilaat seisoivat hänen ympärillään katsellen synkästi maahan. Minä lähestyin Girsheliä, aloin puhua hänelle, hän parkui kuin lapsi katsomatta minuun. Minä menin kotiini, heittäysin matolle ja — sulin silmäni…
Yhtäkkiä kuulin jonkun kiiruhtavan sisään telttaani. Minä nostin kasvoni ja näin Saaran; hänen muotonsa oli muuttunut. Hän heittäytyi luokseni ja tarttui käsiini.
— Menkäämme, menkäämme, — hätäili hän hengästyneenä.
— Mihin, miksi? jäädään mieluummin tänne.