— Isän, isän luo, pikemmin… pelasta hänet… pelasta!
— Minkä isän luo?
— Minun isäni luo; hänet hirtetään…
— Kuinka! ei suinkaan Girshel…
— Minun isäni… kerron sitten sinulle kaikki, — lisäsi hän, epätoivoisena väännellen käsiään: — mutta pikemmin… pikemmin…
Kiiruhdimme ulos. Kedolla tiellä, yksinäisen koivun ympärillä hääräili joukko sotilaita… Saara vaieten osoitti sinne sormellaan…
— Odota, — sanoin minä äkisti: — mihin juoksemme? Sotamiehet eivät tottele nyt minua.
Saara aivan veti minut mukanaan… Tunnustan, että päätäni huimasi…
— Kuule, Saara, — sanoin hänelle: — ei auta mitään juosta sinne? Mieluummin menen uudelleen kenraalin luo, mennään yhdessä; koetamme taivuttaa hänet…
Saara pysähtyi ja katsoi minuun kuin mieletön.