— Ymmärrä minua, Saara, Jumalan nimessä. Minä en voi isääsi armahtaa, mutta kenraali voi. Menkäämme hänen luoksensa.
— Mutta sillä aikaa ne hirttävät hänet, — voihki neitonen…
Minä vilkasin taakseni. Vähän matkan päässä seisoi kirjuri.
— Ivanov, — huusin hänelle: — juokse, ole hyvä, tuonne: käske heidän odottaa, sano, että minä menen kenraalin puheille hänen puolestaan.
— Kuulen…
Ivanov meni juosten.
Meitä ei laskettu kenraalin luo. Turhaan yritin pyytää, vakuuttaa, jopa toruakin… turhaan Saara repi hiuksiaan ja ahdisti vahtisotilaita: meitä ei laskettu.
Saara loi hurjia katseita ympärilleen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja riensi suoraapäätä kedolle, isän luo. Minä hänen jälessään. Katsoivat meihin neuvottomina…
Juoksimme sotilaiden luo. He asettuivat piiriin, ja, voitteko uskoa, nauroivat, nauroivat Girshel paralle! Minä punastuin ja huusin heille. Juutalainen näki meidät ja heittäytyi tyttärensä kaulaan. Saara tarttui häneen, mielettömän sairaan vimmalla.
Ukko-raukka luuli, että hänet vapautetaan… Hän alkoi jo kiitellä minua… Minä käänsin silmäni pois…