Mutta Polinka pani kiinni pianon kannen ja Emerentsia ilmoitti olevansa väsynyt. Boris Andrejitsh piti tarpeellisena toistaa kohteliaisuutensa.
— Ah, mr Vjasovnin, — vastasi hän, — te olette varmaan kuulleet sellaisia laulajia, että otaksun: mitä minun lauluni merkitsee niihin verraten… Tietysti, kun Bomerius matkusti tästä ohitse, sanoi hän minulle… tietysti olette kuulleet hänestä?
— En, kuka on Bomerius.
— Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin konservatoriossa, hurmaava taiteilija… Hän sanoi minulle: "mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan, suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli… Mutta missäpäs täällä olisi tilaisuus oppia?
Ja Emerentsia huokasi.
— Niin, niinhän se on… vastasi Boris Andrejitsh hellästi: — mutta teidän kyvyllänne… hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä hellemmin sivulleen.
— Emérance, demande, pourquoi celedine, — puhui Pelageija Ivanovna.
— Oui, maman, — vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi hypähtäen ovessa.
Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris
Andrejitsh meni Polinkan luo.
"Jos tämä olisi Larinin perhe, — ajatteli hän: — niin eikö hän olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa Eugen Oniegin. Suom. muist.]