— Haluatteko kahvia? — kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti katsoen hänen silmiinsä. — Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.
— Sangen mielelläni, — vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi
Krupitsynin puoleen.
— Entä te, Pietari Vasiljitsh.
— Kyllä, kiitos.
— Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.
Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:
— Hän on herttainen… Niin vapaa käytös…
— Tottunut — vastasi Pietari Vasiljitsh: — täällä eletään kuin ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.
Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys — ikävystynyt, hapan ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin: "terveeksi!" — kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.
— Viinaa? — kysyi häneltä Stepan Petrovisth.