Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta. Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen; mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä, alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.
— Pietari Vasiljitsh, — sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: — minun täytyy tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni. Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden oireita minua kohtaan.
— Yhä samaa, — vastasi Pietari Vasiljitsh: — viekkaudessa väkevä.
Boris Andrejitsh vaikeni.
— Mitä minun on tehtävä, Pietari Vasiljitsh?
— Mitäkö? Lakata kulkemasta.
— Niinkö arvelette?
— Tietysti… Ettehän aio naida häntä! Vjasovnin vaikeni taaskin.
— Niin, miksi ei voisi vaikkapa naidakin? — huudahti hän vihdoin.
— Siksi, Boris Andrejitsh, johan sen sanoin: hän ei ole teidän vertaisenne.