— Mitä siellä? — kysyi Sofia.
— Kerjäläinen, — vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti raskaasti lattialle…
— Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, — aloin minä istuutuen nojatuoliin! — söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli Konstantin Aleksandrovitsh… (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei värähtänytkään) — ja, minun täytyy tunnustaa, — jatkoin minä: — siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan pulloa.
— Kas sepä vasta! — sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään. — Niin, — jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku, että viinissä on totuus.
— Mutta mitä?
— Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella: hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on! Minullapa on eno, joka on mainio mies!"…
— Hah — haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka!
Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.
Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.
— Mutta mitä te sanoitte, — kysyi hän — muistatteko?
Minä punastuin tahtomattani.