— Mitä vain tahdotte… Vaikkapa Chopinin Nocturnon.
Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä, nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä naisessa!
Minä istuuduin Sofian viereen. — Sofia Nikolajevna, — aloin minä katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: — Minun täytyy ilmoittaa teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.
— Uutinenko? Mikä?
— No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin nähden, kokonaan erehtynyt…
— Kuinka sitten? — sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa liikkeitä.
— Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä…
Sofia painoi kasvonsa alaspäin. — En ymmärrä teitä.
— Pääasia, josta aion puhua — jatkoin minä: — en voinut mitenkään kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti näytellä osaansa.
Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.