— Mutta! Jos niin! — puhui hän: — tietäkää, että minä rakastan tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette ottaneet?… Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen päättänyt… Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että peitin kasvot käsiini… Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"
— Anton Nikititsh, — huusi keittäjä eteisestä: — pian lasi vettä
Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!
— Mutta, mitä nyt? — vastasi bufetinhoitaja
— Siellä itkevät…
Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.
— Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: — taas tuolla menee kirjuri.
Minä kumarsin aikoen mennä.
— Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.
— En kiitos, en voi nyt, — hätäilin minä: — mieluummin toisen kerran.
Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.