— Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?
— Vakooja kait… — huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.
Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin kotiin.
Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua! Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista, herttaisimmista ystävistäni edessäni — Jakov Pasynkovin. Olin valmis suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin, huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.
Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa, jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä, eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään — sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin edistyi.
Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen, mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos joku työnsi hänet luotaan — niin hän ei masentunut eikä ollut nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen. Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta. Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers Werke". Seisahduin.
— Osaatteko te saksaa? — kysyin minä Pasynkovilta.
Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni sointu oli… Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä ja vastasi:
— Kyllä osaan, entä te?
— Vielä kysytte! — vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.