— Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? — kysyin minä yhtä ylimielisesti.
— Nyt luen "Resignatsionia" — erinomaisen kaunista runoelmaa.
Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.
Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea. Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden. Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen ystäväkseen.
Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä, oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi, joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille, mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin hänen puheensa luisti virtanaan. — Ja mikä oli ihmeellisintä — hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede, rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan "kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen ilmestymistä ja kosketusta… Pasynkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko nuorisolle itselleen!
Noin kolme vuotta vietin Pasynkovin kanssa kuten sanotaan sielu sielussa.
Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar, jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia, Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan aralla ja väreilevällä äänellään. — Pasynkovin lempi oli mitä platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto, että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa, joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville, ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin "lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa, hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat. Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen vakuutettu siitä — vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea. Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta sankarilta!… Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme! — "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. — "Niin", vastasi hän minulle: — "Ja runoudesta." — "Ja ystävyydestä", lisäsin minä — "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja ne!…
Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan. Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli lapsena tapa valehdella… Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin, kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin… Muistan erään yön. Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. — Ulkona oli jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme, puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas ikuisine tähtineen… mutta tähtien takana asuu Luoja."
Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin hänen olkansa varaan… Sydän oli täysi.
Missä nyt ovat nuo hurmauksen hetket? Oi, voi! Siellä missä nuoruuskin!
Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin. Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin ennenkin…