Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä… Niin monta kaunista runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.

Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta, — pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.

Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein. Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset tottuivat häneen pian.

Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä, yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän ymmärsi häntä — hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa, katseli häntä — ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. — Iltasin me leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia. Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.

Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat — mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö, joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista vuotias tyttö — mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä. Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen, kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta kuitenkin hypähti pystyyn — hän oli aina sukkelan kohtelias — pani kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan häkki oli… Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi: Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä…

Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.

Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja Pasynkov… Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella. Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä; ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan, kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi, että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois. Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa", mutta mitä hän tahtoi sanoa — jäi salaisuudeksi.

Mutta on jo aika palata kertomukseeni.

* * * * *

Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi minulta olenko terve.