— Terve, — vastasin minä: — päätäni vaan särkee.
Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki… kun yht'äkkiä eteisen kello helähti.
Ovi aukeni… Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta, olinko kotona.
Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen. Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.
Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti. "Mikähän tästä seuraa?" — ajattelin itsekseni.
— "Armollinen herra" — alkoi hän istuen tuiman näköisenä nojatuoliin — "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte minulle erään asian."
— Nimittäin?
— Nimittäin sen: haluan tietää oletteko te rehellinen ihminen.
Minä tulistuin.
— Mitä tämä merkitsee — kysyin minä.