— Niin katsokaas mitä tämä merkitsee… vastasi hän ikäänkuin painostaen joka sanaa: — eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle… Tänään te nuhdellen — huomatkaa — nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon tietää, kuinka te tämän asian selitätte.
— Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeus Teillä on kysyä sitä minulta? — vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä. —
— Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne; mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.
— Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa, että te helposti saatoitte… — Sanalla sanoen, armollinen herra — sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: — pyydän teidän jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää, enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo saamaan selitystä!
Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.
— Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, — lausui hän: — teidän oma persoonanne — on paras todistus. Mutta minun täytyy teille suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele… Lukea salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.
— Menkää hiiteen siitä! — huusin minä, polkaisten jalkaani: — ja lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin puheisiin.
— Pyydän, älkää opettako minua; — vastasi Asanov kylmästi: — sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.
Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti olkapäätäni; nostin kasvoni — edessäni seisoi Pasynkov.
— Mitä tämä on? Onko totta?… — kysyi hän minulta: — oletko lukenut toisen ihmisen kirjeen?