— Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan — sanoin surullisesti.
— Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin. Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi mitä tahansa.
— Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! — huudahdin minä melkein kyynelsilmin.
— Minäkö? Halveksisin sinua?… (Hänen hellät silmänsä säteilivät rakkautta). Sinua halveksisin… Se olisi typerää! Eihän se ollut helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?
Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja purskahdin itkuun.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään, koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys… miksi kätkeä totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen… ennen hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille, Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle Jakov Pasynkoville.
II.
Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä kasvaa ihania kukkia.
Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta. Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi, Pasynkovin palvelijaksi.