Ja ummistaen silmiänsä ja purren huuliaan veti hän ponnistuksella terän tupesta ja asetti kärjen vasten nenäänsä. "Poikkilyötyhän se on kärjestä, teidän kuvetapparanne", sanoi hän; — "ja kuitenkin saattaisin minä tappaa teidät yhdellä ainoalla iskulla". Samalla uhkasi hän luutnanttia, joka oli pelkäävinään ja ääneensä nauraen väistyi taaksepäin. Myöskin tyttö rupesi nauramaan.
"Minä armahdan teitä", sanoi hän ja asettui majesteetilliseen asentoon, — "tuoss' on, ottakaa aseenne takaisin. Mutta kuulkaapa! — kuinka vanha te olette?"
"Viidenkolmatta".
"Ja minä yhdeksäntoista. Herra Jumala kuinka somasti!"
Emilia nauroi niin hillimättömästi, että hän melkein oli kaatua selällensä. Luutnantti tuskin liikahti tuolillaan eikä voinut kääntää silmiään noista terveistä, ruusuisista, naurusta aivan vapisevista kasvoista. Hän yhä enemmän ja enemmän mieltyi tyttöön.
Äkkiä lakkasi Emilia nauramasta ja tarkasti katseltuaan luutnanttia, ikäänkuin hän näkisi hänen nyt vasta ensimmäisen kerran, lähestyi hän peiliä, hyräillen hampaitten välitse — niin oli hänen tapansa.
"Laulatteko myöskin, herra Florestan?" kysyi hän.
"En, neitini, minua ei ole opetettu laulamaan lapsena ollessani".
"Ettekä soita kitarria myöskään? Mutta minä sitä taidan. Minulla on muuan, joka on kokonaan perlemolla kirjaeltu; vaan kielet ovat rikki. Annattehan te minulle jotakin, niin että voin saada siihen uudet, eikö niin, herra upseeri? Silloin minä myös laulan teille kauniin saksalaisen romansin, niin liikuttavan… Ja taidatteko tanssia? — Ette? — Mahdotonta? Minä opetan teitä tanssimaan ecossaise'a ja kasakkaa. Tra la la, tra la la"… Ja Emilia alkoi hyppiä ympäri huonetta. — "Katsokaat mitkä sievät saapikkaat minulla on. Ne ovat Varsovasta. Vaan miksi ai'otte nimittää minua?"
Luutnantti punastui korviin saakka. "Tahdon nimittää teitä armaaksi
Emiliakseni".