Akim hätkähti: sehän oli hänen vaimonsa.
Hän tarttui ohjiin.
— Mutta miksi pysähtyä, — murisi Efrem, — akan tähden pysähtyä? On sitäkin…
Akim jyrkästi seisahutti hevosen.
Tällöin Audotja saapui maantielle, jossa sitte suoraan lankesi polvillensa tomuun.
— Armahaiseni, Akim Semenitsh, — valitti hän, — myös minutkin hän ajoi pois!
Akim tuijotti häneen liikahtamatta, ainoastaan vielä tiukemmin kiristi ohjia.
— Huraa! — uudelleen kirkasi Efrem.
— Vai niin, vai ajoi hän sinut pois? — virkkoi katkerasti Akim.
— Ajoi, armaani, kyyhkyseni sinä, — vastasi voihkien Audotja. — Sanoi, talo on nyt minun, niin mene tiehesi sinäkin.