Akim pysähtyi.
— Kotiin.
— Tahdotko, kyyditsen?
— Ka, ole hyvä, kyyditse.
Efrem sivuutti, jolloin Akim nousi rattaille. Efrem, joka oli, nähtävästi, iloisella päällä, rupesi hutkimaan hevostaan selkään nuoraohjastensa päillä; hevonen lähti juoksemaan väsynyttä ravia, alituisesti heiluttaen päätään.
Niin ajoivat he virstan, puhumatta toiselleen yhtään sanaa. Akim istui pää kumarassa, mutta Efrem jotain murisi nenäänsä ja väliin hoputtaen Ja väliin taas kieltäen hevostaan.
— Missäs sinä noin ilman hattua kävit, Semenitsh? — äkkiarvaamatta kysyi hän Akimilta, ja odottamatta vastausta, jatkoi puoliääneen: — Kapakkaan jätit, niinhän? Kyllä sinäkin olet aika juomari; minä sinut tunnen, ja sentähden sinua rakastan, että olet juomari; sinä et ole murhamies, et raivopää, etkä jonnin joutava; talon-asuja sinä olet, mutta myös juoppo, ja senlainen juoppo. — Aikoja sitten sinut jo holhouksen alle olisi pitänyt, kautta jumalan, asettaa; sillä sehän on kirotun paha vika… Huraa! — huudahti hän yhtäkkiä kaikesta kurkustaan. — Huraa, huraa!
— Pysähtykää, pysähtykää, — kuului silloin läheltä nais-ääni, — pysähtykää!
Akim katsahti. Heidän luokseen, pellon ylitse juoksi nainen, niin kalpea ja onnettomassa kunnossa, ettei hän häntä alussa ollut tuntea.
— Pysähtykää, pysähtykää, huudahti hän taas, huudahtaen ja viittoen käsillään.