— En tiedä minä sitä. Akim Semenitsh: en voi teille ilmoittaa… Mutta, mitä te — niin seisotte, — lisäsi hän, — istukaahan edes.
— Kyllä seisonkin. Asiani on talonpoikainen, kiitän nöyrästi.
— Mikä talonpoika te olette, Akim Semenitsh? Tehän edelleen olette kauppias, teitä ei edes talollisiin saata verrata, mitä te tuolla tavalla? Älkää kuolko turhanpäiten. Etteköhän haluaisi teetä?
— En, kiitoksia; ei ole tarvis. Niin siis teidän haltuunne ttaloseni jäi, lisäsi hän, loitoten seinästä. — Kiitos siitäkin. Anteeksi pyydämme, rouvaseni.
Ja hän kääntyi ympäri, ja poistui ovesta. Kirilovna muutti muotoa ja lähti herrattaren luokse.
— Nähdäkseni minä todellakin yks' kaks', kauppiaaksi tulin, — puheli
Akim itsekseen, seisahtuen mietteissään portille. — Hyväkin kauppias!
— Hän viittasi kädellään ja katkerasti naurahti. — Mitäs muuta! Mennä
kotiin!
Ja, kokonaan unhottaen Naumin hevosen, jolla oli tullut, lähti hän jalan kulkemaan tietä pitkin majatalolle. Mutta hän ei vielä ennättänyt kulkea ensimmäistä virstaakaan, kun yhtäkkiä kuuli vierellään kärryjen jyrinän.
— Akim, Akim Semenitsh, — kutsui häntä joku.
Hän kohotti silmänsä ja näki oman tuttavansa, pitäjän kirkonpalvelijan Efreman, liikanimeltään Krotsi, pienen, kumaraisen ihmisen, jolla oli terävä nenä ja himmeät silmät hän istui huonoilla rattailla, olkikuvon päällä, nojaten kärryn takalautaan.
— Kotiin, niinkö, menet? kysäsi hän Akimilta.