— Ei, isäseni, tapa minut, isäseni, tapa minut kirottu: lyö, älä välitä hänen sanoistaan, — huusi Audotja, kierien Akimin jaloissa.
Akim pysähtyi, katsoi häneen, loittoni muutaman askeleen ja istahti raukeasti ruoholle, tien sivuun.
Tuli lyhyt äänettömyys. Audotja käänsi kasvonsa hänen puoleensa.
— Semenitsh, Semenitsh, — puheli Efrem, kohentaen itseään rattailla, — älä viitsi… nimittäin surra… asiaa et voi auttaa. Tfui, millainen riettaus, — jatkoi hän, ikäänkuin itsekseen, — minkälainen akan häijyläinen… Mene hänen luokseen, sinä — lisäsi hän, kumartuen rattailla Audotjan puoleen — näethän, että hänen käy sääliksi.
— Audotja nousi, läheni Akimia ja uudelleen heittäytyi hänen jalkoihinsa.
— Isäseni, alkoi hän heikolla äänellä.
Akim hypähti ylös ja palasi takaisin rattaille. Audotja tarttui hänen viittansa liepeeseen.
— Mene pois, kiljasi Akim ankarasti ja tyrkkäsi häntä.
— Mihinkä sinä, — kysyi Efrem, nähdessään, että Akim jälleen hänen viereensä kärryille istahtaa.
— Etkö sinä luvannut kuljettaa minua taloon asti, — virkkoi murtuneella äänellä Akim? — niinpä viekin minut sinun omaan taloosi… Minun taloani, näethän, ei enää ole olemassa. Ostivat sen, näethän, minulta…