— No, tee hyvin, ajetaan meille. Entäs eukkosi?
Akim ei mitään vastannut.
— Niin, entäs minä, minä, — kysyi nyyhkyttäen Audotja: — mihinkä sinä minut heität…. mihinkä minä menen?
— Mene hänen luokseen, — vastasi kääntymättä Akim: — hänelle olet rahatkin antanut… Anna mennä, Efrem.
Efrem sivalsi hevosia selkään, rattaat läksivät liikkeelle. Audotja purskahti katkeraan itkuun.
Efrem oli noin virstan päässä Akimin talosta, pienessä tuvassa, pappilan maalla, yksinäisen, viisikupoolisen kirkon vieressä, jonka äskettäin erään rikkaan kauppiaan perilliset olivat jumalan nimen kunniaksi lahjoittaneet. Efrem ei koko matkalla mitään Akimille puhunut, vaan ainoastaan silloin tällöin nykäsi ohjista ja päästeli suustaan sanoja sellaisia kuin: »Ah, sinua!» ja »eh, sinua!» Akim istui liikkumatta, hieman sivuttain Efremiin. Vihdoin he saapuivat määrän päähän. Efrem hyppäsi ensimmäisenä rattailta. Häntä vastaan juoksi noin kuuden vuoden ikäinen tyttönen päällä lyhyt paita ja huusi:
Isä! isä!
No, missä on äitisi? kysäsi häneltä Efrem.
— Makaa aitassa.
— Antaa hänen maata. Akim Semenitsh, mitä te, tehkää hyvin ja astukaa kamariin.