(Tässä on huomautettava, että Efrem sinutteli häntä ainoastaan humalassa, Akimia paremmatkin henkilöt teitittelivät).
Akim astui kirkonpalvelljan tupaan.
— Kas, tänne, penkille, olkaa hyvä, — puheli Efrem. — Menkääpä te veitikat, — huudahti hän kolmelle muulle lapselle, jotka laihan ja hyvin vanutetun kissaparin kanssa olivat yht'äkkiä ilmestyneet tuvan eri nurkista, — Menkää tiehenne! Atsh, pois! Kas, tänne, Akim Semenitsh, tänne, — jatkoi hän, ohjaillen vierastaan istumaan: — etteköhän haluaisi jotain?
— Kuulehan, mitä minä sinulle sanon, Efrem, — virkkoi vihdoin Akim: — eiköhän saisi viinaa?
Efrem vilkastui.
— Viinaa? Kyllä. Kotona tosin minulla ei ole viinaa, näettehän, mutta, kas, minä pikimiten juoksen isä Feodorin luokse. Hänellä on aina… Äksysti juoksen…
Ja hän steppasi suuren hattunsa.
— Tuo häntä nyt enemmänkin, minä maksan, — huusi hänen peräänsä Akim. —
Siihen minulla kyllä vielä rahoja riittää.
— Silmänräpäyksessä! — kertasi vielä kerran Efrem, kadoten oven taakse. Hän, todellakin, palasi hyvin pian kaksi pulloa povellaan. Toinen niistä oli jo avattu. Hän asetti ne pöydälle, haki kaksi viheriäistä lasia ja leipäkannikan sekä suoloja.
— Kas näin, tästä pidän, — saneli hän, istuutuen Akimia vastapäätä. — Mitä suotta surra! — Hän kaatoi Akimille ja itselleen… Ja rupesivat lörpöttelynään… Audotjan menettely häntä hämmästytti. — Kummallinen, toden totta, asia, — sanoi hän: — Millä ihmeen tavalla se kehittyi? nähtävästi hän hänet itselleen suosiolliseksi vietteli… Siinä näkee, miten naista pitäisi ankarassa kurissa pitää… Kireissä kourissa on häntä pideltävä. Mutta kuitenkin, teidän pitäisi kotonanne vielä käydä; jäihän teiltä sinne paljon hyvää. — Ja vielä muita samanlaisia juttuja lasketteli Efrem; milloin hän joi, ei suvainnut vaieta.