Tunnin kuluttua, kas mitä tapahtui Efremin talossa: Akim, joka koko juonnin ajalla ei sanaakaan vastannut loruavan isäntänsä huomautuksiin ja kysymyksiin, vaan ainoastaan joi lasin toisensa jälkeen, makasi uunin päällä, kokonaan punaisena, makasi nukkuen raskasta ja tuskallista unta: lapset häntä ihmettelivät, mutta Efrem… Niinpä niin, hän myös makasi, mutta sensijaan varsin ahtaassa ja kylmässä eteiskarsinassa, johon hänet kyöräsi hänen vaimonsa, hyvin miehekäsvartaloinen nainen. Efrem oli mennyt, miten lie, hänen luokseen aittaan ja rupesi kinastelemaan tahi jotain lörpöttelemään, mutta hän käyttäytyi niin typerästi ja järjettömästi, että vaimo heti hoksasi, mikä oli vikana, sekä sieppasi kauluksesta kiinni ja talutti mihin tulikin. Sitäpaitsi, hän makasi eteiskarsinassa varsin hyvin, jopa rauhallisestikin. Tottumuksesta tietysti!
<tb>
Ellei Kirilovna aivan oikein kertonut Lisaveta Prohorovnalle keskusteluaan Akimin keralla… niin samaa voidaan sanoa Audotjasta: Naum ei häntä ajanut pois, vaikka hän niin Akimille sanoi; hänellähän ei ollut siihen oikeutta… Hän oli velvollinen antamaan vanhoille eläjille aikaa poismuuttoon. Hänen Ja Audotjan välinen pesänselvitys eli kokonaan toisenlainen.
Kun Akim kiljahtaen ilmoitti menevänsä herrattaren luo ja hyökkäsi ulos, kääntyi Audotja Naumiin päin ja loi häneen ihmettelevän katseensa.
— Herra varjelkoon — alotti hän: — Naum Ivanitsh, mitä tällainen merkitsee? Tekö ostitte meidän talomme?
— Entäs sitten? vastasi toinen. — Ostin.
Audotja oli hetkisen ääneti, ja sitten yhtäkkiä tokaisi:
— Sitäkö varten siis teille rahat olivatkin tarpeen?
— Aivan niinkuin suvaitsette olettaa. Katsohan vain teidän miekkosennehan aikoo minun hevosellani lähteä, — lisäsi hän kuultuaan rattaitten tärinän. — Miten ovela!
— Mutta sehän on ryöstöä, kaiken sen jälkeen, — liitti Audotja: — nehän olivat meidän rahojamme, mieheni rahoja, ja talokin on meidän…