— Ah, Akim, Akim! Sinä et meille talonpoikaisille ole enään vertainen, kuten sanotaan — eikä morsiamesikaan ole sinun vertaisesi…
— Missä suhteessa hän ei ole minun vertaiseni?
— Vaikkapa kaikissa, vastasi ukko ja samalla osotti Akimin partaa, jota hän, morsiantaan miellyttääkseen oli ruvennut leikkaamaan, kokonaan ei hän sitä hävittämään suostunut… Akim painoi katseensa maahan; mutta ukko käännähti ympäri ja vaelsi tiehensä heiluttaen päätänsä.
Niin, monasti hän noita sanoja muisti, ähki Ja huokaili… Sentähden ei kuitenkaan hänen rakkautensa hyvään vaimoonsa vähentynyt; hän ylpeili vaimostaan — varsinkin kun vertaili häntä, sattumaisin tietysti, toisiin vaimoihin tahi edelliseen vaimoonsa, johon hänet naittivat kuudentoistavuotiaana. Hänen pieninkin hyväilynsä oli hänelle suuri nautinto… Niinpä niin, ajatteli hän, tottuupahan ja taipuupahan aikaa myöten… Sitäpaitsi Dunjasha käytti itsensä erittäin hyvin, eikä kukaan voinut sanoa hänestä pahaa sanaa.
Sillä tavalla meni jokunen vuosi. Dunjasha, silminnähtävästi vihdoinkin tottui osaansa. Mitä enemmän Akim vanheni, sitä enemmän häneen kiintyi ja luotti häneen. Dunjashan toverittaret, jotka menivät miehelään, kärsivät hätää ja puutetta tahi joutuivat huonon kohtelun alaisiksi… Mutta Akim rikastui, aina vaan rikastui. Kaikessa hän menestyi, onni häntä seurasi; yksi suru ainoastaan häntä painosti: lapsia hänelle ei Jumala antanut. Dunjashalle jo karttui ikää, kaksikymmentäviisi vuotta; kaikki rupesivat häntä jo kunnioittamaan Audotja Arefjevnan nimellä. Täydelliseksi emännäksi hän ei kuitenkaan kehittynyt, mutta kotiaan hän rakasti, huolehti sen tarpeista ja piti silmällä palkollisia… Tosin hän kaiken tuon teki miten sattui, ei kiintynyt, kuten olisi pitänyt, puhtauteen ja järjestykseen; sensijaan majatalon parhaassa huoneessa, Akimin valokuvan vieressä, riippui hänen kuvansa, jonka hänen tilauksestaan oli maalannut oman paikkakunnan maalari, piirikunnan diakonin poika, öljyväreillä. — Hän oli siihen kuvattu päällään Valkonen puku, keltanen shaali, kuudet suurhelmiset käädyt kaulalla, pitkät korvarenkaat korvissa ja sormus kaikissa sormissa. — Tuntea hänet siitä kyllä voi, vaikkakin maalari oli liiotellen käyttänyt loistavia koruja ja punamaalla ja silmätkin maalasi harmaitten sijasta mustat ja vieläpä hieman kierot… Akimin kuva ei häneltä ensinkään onnistunut: se muodostui jotenkin synkäksi — à la Rembrand — niin, että, joskus matkalainen menee luokse, katsoo ja poistuu hiljaa mumisten, yhtä viisaana kuin alussakin. Pukeutumaan rupesi Audotja hieman huolimattomasti; heitti jonkun ison huivin hartioilleen, mutta hame sen alla sai miten kuten letkottaa: laiskuus hänet oli vallannut, kaikki masentava, veltto ja unelias laiskuus, johonka venäläinen ihminen yleensä on taipuvainen, varsinkin kun hänen olemassaolonsa on turvattu…
Tuosta kaikesta huolimatta, Akimin ja hänen vaimonsa asiat luistivat kerrassaan hyvin, he elelivät hiljaisesti ja kävivät mallikelpoisesta avioparista. Mutta niin kuin orava, joka puhdistaa naamaansa samalla hetkellä kun metsästäjä häntä tähtää, ei ihminenkään aavista tulevaa kohtaloaan — vaan yhtäkkiä vajoaa siihen, niinkuin heikkoon jäähän.
Eräänä syksyinä iltana Akimin majataloon pysähtyi sekalaisen tavaran kauppias. Useita sivuteitä hän matkusteli kahdella kuormavaljakolla, Moskovasta Harkovaan; hän oli yksi niitä välittäjiä, joita paikkakuntalaiset ja varsinkin heidän vaimonsa ja tyttärensä joskus odottavat suuresti kärsimättöminä. Tämän jo hieman elähtäneen kauppiaan seurassa oli kaksi kumppalia tahi, paremmin sanoen, kaksi palvelijaa — toinen laiha, kalpea ja kyttyräselkä, toinen nuori, hyvännäköinen kaunis nuorukainen tuossa kahdenkymmenen ijässä. He pyysivät itselleen illallista, sen jälkeen istahtivat teelle; kauppias pyysi isäntäväenkin kerallaan nauttimaan kupposen — isäntäväki ei kieltäytynyt. Kahden ukon (Akimin ikä läheni jo viittäkymmentä kuutta vuotta) välillä syntyi pian vilkas keskustelu; kauppias uteli paikallisasioita — eikä kukaan Akimia paremmin olisi niitä voinut valaista; kyttyräselkänen palvelija tuontuostakin käväsi katsomassa rattaita ja vihdoin paneutui makaamaan. Audotja näin muodoin joutui seurustelemaan toisen palvelijan kanssa… Hän istui tämän vieressä vaiteliaana, pääasiallisesti kuunnellen, mitä hän puhui; nähtävästi hänen juttunsa häntä miellyttivät: hänen kasvonsa tulivat eloisammiksi, puna leikitteli poskilla ja nauroikin hän usein ja kernaasti. Nuori mies istui melkein liikkumattomana; kiharainen päänsä käden varaan kumarrettuna, hän puhui hiljaa, korottamatta ääntään ja kiirehtimättä; sensijaan hänen silmänsä, ei tosin suuret, mutta sensijaan terävän kirkkaat ja siniset, ihan imeytyivät Audotjaan; tämä ensin väisti niitten katsetta, mutta sittemmin itse rupesi katsomaan nuorta miestä kasvoihin. Nuoren miehen kasvot olivat tuoreet Ja tasaiset, niinkuin Krimin omenan; hän usein hymyili ja leikitteli valkoisitta sormillaan untuvaisten viiksenaluillaan. Hän esiintyi kauppiasmaisesti, mutta hyvin vapaasti ja ilmaisten jonkunlaista itseluottamusta — ja aina katsoi häneen herkeämättömästi, ujostelematta… Yht'äkkiä nuori mies siirtyi hieman lähemmäksi Audotjaa ja muuttamatta vähääkään kasvojensa ilmettä, sanoi hänelle: »Audotja Arefjevna, teitä armaampaa ei maailmassa ole ketään olemassa; olisin valmis kuolemaan teidän tähtenne!»
Audotja hyrskähti raikuvaan nauruun.
— Mille sinä? — uteli häneltä Akim.
— Niin kun — he niin huvittavaa kertoivat, — vastasi Audotja ilman suurempia vaikeuksia.