Vanha kauppias sekaantui puheeseen.
— Kyllähän se niin on; tuo Naum on aikamoinen lavertelija. Älkää te häntä kuunnelko.
— Vielä mitä! käskisipä tässä heitä kuunnella, — vastasi Audotja ja heilautti päätään.
— Niinpä niin, tietysti, — huomautti vanhus. — Mutta, kuitenkin, — lisäsi hän laulavalla äänellä, — anteeksi pyydämme, kovin olemme tyytyväiset, vaan onpa aika jo levolle… — Ja hän nousi.
— Hyvin tyytyväisiä olemme mekin, — virkkoi Akim ja myöskin nousi, — teidän vierasvaraisuuteenne; siispä, hyvää yötä teille toivotamme. Audotjuska nouseppas!
Audotja nousi, nähtävästi vastenmielisesti; hänen perässään nousi myös
Naum… ja kaikki erkanivat omille yöteloilleen.
Isäntäväki vetäytyi erikoiseen kammioon. Joka teki heille makuuhuoneen virkaa. Heti vuoteelle käytyään, Akim vaipui uneen. Audotja sensijaan ei saanut unta… Ensin hän lojui hiljaa, seinäänpäin kääntyneenä, sitten rupesi heittelehtimään kuumalla höyhenpatjalla, väliin heittäen pois, väliin vetäen ylleen peittoa… sitten vaipui keveään horrokseen. Yhtäkkiä kajahti pihalta sointuva miehen ääni: mies lauloi jotain venyvää, mutta ei surullista laulua, jonka sanoja ei voinut erottaa. Audotja avasi silmänsä, kohosi kyynärpäillensä ja kuunteli… Laulu yhä vaan jatkui… Sointuvasti kajahteli se syksyisessä ilmassa.
Akim myöskin kohotti päätään.
— Kuka siellä laulaa? — kysyi hän.
— En tiedä, — vastasi Audotja.