— Mitä, — virkkoi Akim, — no, eikö hän tullut?
— Tuli, — vastasi ukko. — Portilla seisoo…
— No, lähetä hänet tänne.
Ukko meni ulos, viittasi Audotjalle kädellään, käskien hänen mennä sisälle, mutta itse jäi multapenkille istumaan. Audotja pelokkaana avasi oven, astui kynnyksen yli ja seisattui…
Akim katsahti häneen.
— No, Arefjevna, — alotti hän: — mitä me nyt rupeamme tekemään?
— Olen syyllinen, — nyyhkytti hän.
— Mitä siitä, Arefjevna, kaikkihan me olemme syntisiä ihmisiä. Mitä siitä turhia puhuu!
— Se oli hän, konna, joka meidät molemmat tuhosi, — puheli Audotja valittavalla äänellä ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. — Sinä, Akim Semenitsh, älä sitä sillen jätä, vaan vaadi häneltä pois rahat. Älä minua säästä. Minä olen valmis tuomioistuimen edessä tunnustamaan, että itse hänelle rahat annoin. Lisaveta Prohorovnan piti talo myydä, mutta mitäs varten Naum meitä ryövää… Vaadi häneltä rahat.
— Ei, minä en häneltä tule perimään rahoja, — ynseästi vastasi Akim. —
Me olemme hänen kanssaan jo tehneet selvän.