Audotja ihmetteli. — Kuinka niin?
— Niinpä vaan. Tiedätkö sinä, — jatkoi Akim ja hänen silmänsä paloivat: — tiedätkö sinä, missä minä vietin yöni? Et tiedä? Naumin kellarissa, kädet ja jalat sidottuina, niinkuin lammas, niin, kas siellä minä vietin yöni. Minä häneltä talon tahdoin polttaa, mutta hän minut sai kiinni, Naum nimittäin; sukkela hän on kovin! Tänään minut olisi kaupunkiin vienyt, mutta sitten armahti; siispä ei minun sovi häneltä rahoja odottaa. Ja mitenkä minä saisinkaan häneltä rahat? Hän kysyisi minulta varsin yksinkertaisesti: milloin olen sinulta rahoja saanut? — Pitäisikö minun silloin sanoa: vaimo ne minulta varasti ja sinulle antoi? Valehtelee, sanoi hän, sinun vaimosi. Vai eikö sinulla, Arefjevna, vielä tarpeeksi ole häpeää? Vaikene kernaammin, sanon sinulle, vaikene.
— Olen syyllinen, Semenitsh, olen syyllinen, — huudahti uudelleen säikähtynyt Audotja.
— Ei siltä ole kysymys, — jatkoi Akim, vaiettuaan hetkisen: — mutta siitä, mitä me rupeamme sinun kanssasi nyt tekemään? Taloa meillä ei ole… rahoja ei myöskään…
— Jotenkin tulemme toimeen, Akim Semenitsh; Lisaveta Prohorovnalta pyydämme, hän meitä auttaa; minulle Kirilovna niin sanoi.
— Ei, Arefjevna, sinä saat Kirilovnasi kanssa häneltä pyytää; tehän olettekin saman pellon marjat. Minä sinulle sensijaan sanon: Jää sinä tänne Jumalan nimeen; minä tänne en jää. Onpa siunattu asia, ettei meillä ole lapsia. Minä en joudu hukkaan. Yksin ei ole hädässä.
— Mitä sinä, Semenitsh, uudelleenko kauppamatkalle lähdet?
Akim katkerasti naurahti.
— Hyvä minä olisinkin kauppamieheksi, ei voi muuta sanoa! Kas, löysitpä nuorukaisen! Ei, Arefjevna, se ei ole yhtä helppoa kuin, yhdeksi esimerkiksi, naimisiin meno; siihen ei vanha mies kelpaa. Mutta minä en tännekään tahdo jäädä, siinä kaikki; en tahdo, että minua sormin osotettaisiin… ymmärrätkö? Minä lähden syntejäni anteeksi rukoilemaan, Arefjevna, kas, sinne minä menen.
— Mitä syntejä sinulla on, Semenitsh, — kysäsi arasti Audotja.