— No, ne minä tietysti itse tunnen, vaimoseni.
— Mutta kenenkä keralla sinä minut elämään jätät, Semenitsh? Mitenkä minä ilman miestä elämään rupean?
— Kenen kerallako jätän? Ah, Arefjevna, mitenkä sinä todellakin puhut! Ethän sinä tällaista miestä tarvitse, et ainakaan suuresti, kuin minä olen, näin vanha ja vielä murtunut. Mitenkä! Tulithan toimeen ennenkin, niinpä tulet vastakin. Mutta tavarat kaikki mitä meillä vielä on, ota itsellesi kaikki!…
— Niin kuin tahdot, Semenitsh, — murheellisesti vastasi Audotja, — sinähän sen paremmin tiedät!
— Aivan niin. Älä sinä vaan luule, että minä kantaisin vihaa sinua kohtaan, Arefjevna. En, mitäpä vihotella, kun kerran niin on… Aikaisemmin olisi pitänyt katsoa. Itse minä olen syyllinen — ja tuomittu (Akim huokasi). — Jos tahdot mäkeä laskea, niin vedä myös kelkkaasi. Olen jo vanha, aika on jo sieluaan ajatella. Minua itse Jumala huomautti. Katsos, minä, vanha hupsu, nuoren vaimon keralla tahdoin omaksi tyydytyksekseni elellä… Ei, veli-vanhus, sinä nöyrry ja otsasi maahan iske ja kärsi sekä paastoa… Mutta nyt, mene vaimoseni. Väsyin minä kovin, nukahdan vähän.
Akim oikaisi, ähkien, penkille.
Audotja yritti jotain sanoa, seisoi hetken, katsoi, mutta sitte käännähti ympäri ja poistui…
— Mitä, eikö lyönyt? — kysyi häneltä Petrovitsh, istuen kokonaan kyyryssä multapenkillä, kun Audotja tuli hänen kohdalleen. Audotja ei vastannut sanaakaan. — Nähtävästi ei lyönyt, — virkkoi ukko itsekseen, hymähti, siveli partaansa ja nuuskasi.
Akim toteutti aikomuksensa. Hän järjesti kiiruusti asiansa ja muutaman päivän kuluttua edelläkerrotusta keskustelusta meni hän, puettuna matkatamineisiin, jättämään vaimolleen jäähyväisiä. Hänen vaimonsa oli asettunut herrastalon kylkirakennukseen. Heidän jäähyväisensä olivat lyhyet… Siihen sattui tulemaan myös Kirilovna, joka esitti, että Akim nyt poikkeaisi herratartakin tervehtimään. Siihen Akim suostui. Lisaveta Prohorovna otti hänet vastaan hieman levottomana, mutta ystävällisenä; kysyi matkan määrää. Akim vastasi menevänsä ensiksi Kijeviin, mutta sieltä, mihin Jumala sallii Herratar siunaili häntä ja päästi menemään. Siitä lähtien hän aniharvoin näyttäytyi paikkakunnalla. Mutta aina silloin kun hän saapui, toi hän herrattarelle siunatun ehtoollisleivän tervehdyksineen… Sensijaan kaikkialla, mihin vaan jumalaapalvelevaiset venäläiset ihmiset liikkuivatkin, saattoi kohdata hänet heikontuneena, mutta aina yhtä arvokkaan näköisenä.
Maanääreltä toisaalle heittelehti hän hiljaisin mutta pysähtymättömin askelin — sanovat, että hän oli ollut itse Jerusalemissakin… Hän näytti kaikinpuolin rauhalliselta ja onnelliselta, ja paljon puhuivat hänen hyväsydämisyydestään ja ystävällisyydestään ne ihmiset, joitten onnistui päästä hänen seuraansa.