Mutta Naumin talous samaan aikaan meni mahdollisimman hyvin. Elävästi ja pontevasti tarttui hän asiaan ja, niin kuin sanotaan, yhtäkyytiä meni mäen päälle. Kaikki naapurit tiesivät, millä keinoilla hän sai majatalon, tiesivätpä, että Audotja oli hänelle antanut miehensä rahat; eikä kukaan pitänyt Naumista hänen kylmän ja raa'an esiintymisensä tähden… Katkerasti puhuivat hänestä, että hän kerran, kun Akim itse matkan varrella poikkesi majatalon akkunan alle pyytämään apua, olisi vastannut, että kyllä Jumala antaa, mutta itse ei ollut mitään antanut. Kalkkien oli kuitenkin myönnettävä, ettei häntä onnellisempaa ihmistä ollut olemassa; vilja hänelle kasvoi parempi kuin naapureille, mehiläiset antoivat mettä ja yksin kanatkin munivat enemmän; elukat eivät milloinkaan sairastelleet, eivätkä hevoset ontuneet… Audotja pitkiin aikoihin ei voinut kuulla hänen nimeänsäkään mainittavan (hän otti vastaan Lisaveta Prohorovnan tarjouksen ja rupesi uudelleen hänen palvelukseensa ylimmäisenä neulojattarena); mutta viimein hänen kammonsa jonkunverran heikkeni; sanotaan, että puute ajoi hänet Naumin puheille, joka antoi hänelle satasen ruplaa… Emme rupea liian ankarasti Audotjaa tuomitsemaan: köyhyys vaikka kenen nöyryyttää; mutta yhtäkkinen elämänmuutos hänet pian vanhenti ja vakaannutti: ihan on vaikea uskoa, kuinka pian hän tyhmistyi; menetti kauneutensa ja muutenkin masentui…
— Mitenkä kaikki loppui? — kysyy lukija.
Kas näin: Naum menestyksellä isännöityään noin viisitoista vuotta, möi talonsa edullisella hinnalla toiselle… Hän ei koskaan olisi eronnut talostaan, ellei olisi sattunut seuraavaa, näennäisesti varsin mitätöntä seikkaa: Kahtena aamuna peräkkäin hänen koiransa akkunan alla kauheasti ja valittavasti ulvoi; hän meni toisella kerralla ulos, katsoi tarkasti ulvovaan koiraan, nyökäytti päätään, matkusti kaupunkiin ja samana päivänä vielä sopi hinnasta ostajan kanssa, joka jo ennemmin oli hänen taloansa katsellut… Viikon kuluttua hän matkusti jonnekin kauvas — pois koko läänistä. Uusi isäntä asettui hänen tilalleen, ja mitä olla? Ihan samana iltana talo paloi perustuksiaan myöten, ei mitään pelastunut, ja Naumin seuraaja joutui kerjäläiseksi. Lukija kyllä ymmärtää, mimmoiset jutut naapuristossa tämän johdosta nousivat… Nähtävästi, hän oman »onnensa» mukanaan vei, sanoivat kaikki… Hänestä kertoo huhu, että hän on ryhtynyt viljakauppaan, jolla on kovin rikastunut. Kuinkahan kauvaksi? Ei ainoastaan tuollaiset patsaat ole kaatuneet, ja huonolle työlle ennemmin tahi myöhemmin tulee huono loppu. Lisaveta Prohorovnasta ei ole paljon sanottavaa: vielä elää, kuten usein on senkaltaisten ihmisten laita, samanlaisena, ei edes ole paljoa vanhentunut, hieman vaan on kuivemmaksi käynyt; itaruus hänessä on iän kanssa kovin lisääntynyt, vaikka on vaikea tietää, ketä varten hän oikein kokoo, sillä hänellä ei ole lapsia, eikä hän ole muutenkaan kehenkään sidottu. Keskustelussa hän usein muistelee Akimia ja sanoo, että siitä asti kun tuli tuntemaan hänen todellisen kohtalonsa ja luonteensa, hän venäläistä talonpoikaa kovin kunnioittaa. — Kirilovna häneltä melkoisella summalla osti itsensä vapaaksi ja meni naimisiin, rakkaudesta, sanovat, erään nuoren valkotukkaisen asioitsijan kanssa, joka häntä nyt varsin julmasti kohtelee. Audotja elelee vanhoillaan Lisaveta Prohorovnan naisten tuvassa, mutta hän on arvossa laskeutunut entisestään muutamia rappusia alemmaksi, pukeutuu köyhästi, melkein likasesti, siististä kamaripalvelijattaresta hänessä ei enää näy jälkeäkään… Häntä ei kukaan huomaa, ja hän itse on iloinen kun häntä ei huomata. Ukko Petrovitsh kuoli. Mutta Akim yhä vaan vaeltelee ja Jumala yksin tietää miten paljon hänen on vielä vaellettava! —