Paavo rupesi kuuntelemaan.
— "Taivaan vuohet lentää mäkättelevät".
— "Minne ne lentävät?"
— "Sinne lentävät, missä ei kuulu talvea olevan ensinkään".
— "Onkos semmoisiakin maita?"
— "On".
— "Missä asti?"
— "Kaukana hyvin, yhdeksän meren takana".
Lauri huokasi ja pani silmänsä kiinni.
Neljättä tuntia oli jo kulunut siitä kuin minä olin tullut poikasten luokse. Kuu nousi vihdoinkin. En sitä alussa huomannutkaan: niin se oli pieni ja kapoinen. Tämä kuuton yö se näkyi olevan aina yhtä juhlallinen kuin ennenkin… Mutta jo oli tummaan taivaan rantaan kallistunut monta tähteä, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat olleet korkealla: ei enään kuulunut hiiskaustakaan mistään, niinkuin laita on ainoastaan aamupuolella yötä. Kaikki makasi sitkeätä, liikahtamatonta, koittoa tietävää unta. Ilmassa ei enää tuoksunut niin paljoa: tuntui jo kuin olisi siinä uudelleen ruvennut virtailemaan kosteutta… Lyhyt on kesäinen yö!… Poikain puhe sammui sitä myöten kuin nuotiokin… Koiratkin korskuivat; hevosetkin — mikäli minä osasin eroittaa himmeässä, heikosti kimaltelevassa tähtien valossa — olivat makaamassa, päät nuokallaan… Hiljainen unahdus valtasi minut; se muuttui torkuksi.